Loppui se taas tämäkin vuosi.

Siinä missä 2008 toi mukanaan muutoksia, hämmennystä ja suunnatonta surua, antoi seuraajansa samalla mitalla muutoksia, hämmennystä ja unohtumattomia iloja sekä onnen hetkiä. Uusia ystäviä tietenkään unohtamatta, kiitos teille tästä tämänastisen elämäni parhaasta ajasta. Ja siinä missä 2008 vei kaksi- ja nelijalkaisia taistelutovereita mennessään maailman tuuliin, tutustutti 2009 minut toisiin, vähintään yhtä rakkaisiin. Kaiken kaikkiaan loistelias vuosi, joka opetti paljon ystävyydestä, luottamuksesta, tiimityöstä ja kunnioituksesta. Kiitos. Sitä pidemmälle eivät tavallisen tallaajan sanat riitä kaikkea kuvailemaan.

Asuinpaikka vaihtui länsirannikolta itärajalle eräänä joulukuisena päivänä, ja täällä viettelemme hiljaiseloa vanhan ajokoiran ja ikinuoren Ässän kanssa. Tietysti kämppis ja hänen tessukerhonsa valtaavat puolet vähistä neliöistämme, mutta vallan mukavasti on uusi elämä uudessa paikassa lähtenyt käyntiin. Kotikylän ahtaat kadut jäivät taakse, toivottavasti pysyvästi tällä kertaa.

Aivan vuoden lopulla, toissapäivänä itseasiassa, sain Sambaa koskeneen ison päätöksen toteutettua, ja siltä leikattiin pentuna sokeutunut silmä kokonaan pois. Neiti on pönttö päässä aika säälittävä näky, mutta säälittävä oli kipeä ja tulehtunut silmäkin. Nyt odottelemme jännityksellä mitä tuleman pitää. Häviävätkö kipuiluoireet, vai oliko ratkaisu sittenkään oikea. Tämä vaikutti kuitenkin ainoalta järkiyritykseltä enää, seuraava olisi ollut päästää tyttö ikuisille jäljestysmaille sinisen nallensa kanssa, ja siihen minä en yksinkertaisesti kykene, ennen kuin viimeinenkin toivon hippunen on valutettu hukkaan. Siispä odottelemme, ja katsomme millaisia koettelemuksia uusi vuosi ja uusi vuosikymmen suo saapuessaan.

Eli kolme ja puoli tuntia vanhaa vuotta jäljellä. Kuten jo mainitsin, tällaista vuotta en uskalla seuraavasta edes odottaa, mutta avoimin mielin raotamme tulevaisuuden usvaista verhoa. Ainakin mahdollinen koulupaikka, ja sitä kautta taas uudet tuttavuudet, sekä loppuvuodesta uusi karvainen saattaa tassutella sekalaiseen sakkiimme. Poika olisi toiveissa, saas nähdä miten vanhat muorit yllättyvät vääräkorvasta :D Mutta siitä sitten kun sen aika on, ja tähän kuluu vielä pitkään, eikä mikään ole varmaa. Aloitetaan siitä, että olisi tarkoitus jäädä tänne Kainuun korpimetsiin hieman pidemmäksi aikaa, ja jos koulupaikka vapautuisi, niin mikäs olisi sen parempi lähtö uuteen vuoteen 2010.

Toivotankin tämän tarinan mukana loistavaa, menestyksekästä, onnellista ja kaikkea mahdollista hyvää vuodelle 2010!

Tänään se sitten tapahtui. Siinä kannettiin harkkoja varastoon, ja minä mietin ja mietin ja kääntelen asioita että jos ja entä jos ja.. ja sitten kävelin pitkän aikaa pölyä keränneelle kaapille, ja otin sieltä kosketusalustan, ja vedin reeniliivin päälle, ja päästin silminnähden hämmästyneen näköisen Samban pihalle. Koira veti miljoona rinkiä pihan ympäri, ja kävi aina välissä hyppäämässä vasten ja veti pitkään reeniliivin hajua nenäänsä ihan kuin tarkistaen, että onhan se vielä päällä, ja voiko tämä olla mahdollista. Minä aattelin että ihan vaan koiran iloksi.. niinpä niin. Koiran iloksi kosketusalustaa joka silloin reilu vuosi sitten jäi meidän suurimmaksi ongelmaksi. Ja niin vain kävi, että ihan uskomattoman hienot lähetykset alustalle, johon se myös jäi molemmat etutassut alustan päällä seisomaan. Ihan varovasti vaan muutama toisto, ja sen jälkeen käytiin välissä hyppimässä vähän esteitä.

Ihan pikkupätkiä seuraamista, joka oli odotetusti aivan järkyttävää säätämistä. Perusseuraamista normaalissa käynnissä, ja vas käännöksiä sekä paikalla että liikkeessä. Ei voi paljon kehua, mutta koira teki uskomattomalla innolla, vieläkin hieman järkyttyneen näköisenä siitä, että pääsi töihin. "Kakeja" i-m-i vaihtoja noin metrin matkalta, ihan varmistelua vaan..

Ja siltikin se pieni ääni siellä päässä sanoo, että "miksi ei? Yksikin hyvä syy, miksi ei?" Samba on silmiänsä ja korviansa lukuunottamatta ollut terve jo pidemmän aikaa, kunto sillä toki on edelleen aivan surkea, pitää ruveta pyöräilemään, ja sitten kun lunta tulee niin myös hiihtämään sen kanssa, tuo mun hölkkäily ei nimittäin aivan riitä Samballe kuntolenkkeilyksi, vaikka se saakin juosta aina vapaana ja kohtalaisen pitkiä matkoja. Tarkoittaako tämä siis, että me aletaan taas treenata ihan oikeasti? Siihen en osaa sanoa mitään, tuntuu ettei tuo TOKO ole enää mun laji, vaikka koiran oppimisen kannalta kiinnostavaa onkin. Se on vaan liian nävertämistä ja tarkkuutta vaativaa hommaa, kun kuitenkin kaikkein palkitsevinta on nähdä koira tekemässä jotain todellista työtä, kuten jäljestystä tai hakua, jossa se todella toteuttaa itseään, ja joutuu koko ajan tekemään päätöksiä ja toimimaan itsenäisesti. Sambasta ei  valitettavasti kaikkeen tai moneenkaan tule olemaan, vaikka eihän sitä tiedä. Jos tämä paikkakunnanvaihdos todella tulee eteen, niin me aletaan kokeilemaan pelastushommia uutena aluevaltauksena, tiedä vaikka S sitä kautta pääsisikin eroon ihmiskammoistaan. Sosiaalista siitä ei koskaan tule, mutta jos edes jollain tasolla yhteiskuntakelpoinen.

No ei yhtä ilman toista jne. Eli pitihän se Takkupirukin ottaa tuohon pihalle, kun noita esteitä kerta on hankittu, niin pitäähän niitä käyttää. Eli vähän hypittiin agilitya, ja ihmeen hyvin se vastasi ohjaukseen, vaikka onkin aivan liikaa käsissä kiinni. Radalla se on Samban täydellinen vastakohta: S ampuu täysillä eteenpäin ja kuuntelee jos muistaa, kun taas Taru katsoo tarkkaan mihin mennään, eikä suorita estettä jos ei ole täysin varma, että se on oikea. Mikä taas tekee minusta suurimman ongelman. Vaikeaa ohjata tarkkaa koiraa kahden suurpiirteisen jälkeen, joita on saanut ohjata kauempaa, ja jotka ovat irronneet pelkästä katseesta esteelle. Mutta hiljaa hyvä tulee, ihan alkeissahan tässä vielä ollaan. Ainakin T nostaa jalkojaan, eikä varmasti pudottele rimoja! Aivan mahdottomat loikat, joskin medi-hypyille se joutuu ponnistamaan melko kovasti päästäkseen yli, ja nuo oli kuitenkin vasta n 40cm korkeat. Mutta T on aika pieni, että kovastikin on toiveita sen jäämisestä mini-kokoiseksi.

Pitihän sitä sitten vähän kokeilla että miten sitä on joskus opettanut koiraa tulemaan sivulle.. niinpä niin. Kyllähän se T siihen pyörähtää samoin kuin muutkin tähän mennessä. Ja ihmeekseni jouduin toteamaan, että T on nopeampi kuin S. Itseasiassa paljon nopeampi! Ja luultavasti siitä tulisi paljon parempi TOKO-koira kuin Sambasta, ottaen huomioon, ettei sillä ole samanlaisia "sosiaalisia rajoitteita" kuin Ässällä, vaikkei varsinaisesti rohkea olekaan. Mutta ainakaan se ei kuolemaansa asti pelkää kaikkea mikä liikkuu, eikä ainakaan yritä tappaa kaikkea mikä liikkuu. Itseasiassa alan olla sitä mieltä, että se on kaikin puolin paljon parempi koira monessa muussakin asiassa, joskin sillä on vieläkin rajallisempi keskittymiskyky, ja se on suorastaan pehmeä, mutta niinpä se on Sambakin. Eli eihän sitä tiedä mitä vielä tapahtuu..

Mutta. Aina jossain vaiheessa tulee vastaan ainakin yksi mutta. Kummankin kohdalla tulevat vastaan minun omat tavoitteeni. Minä haluan kilpakoiran. Sambasta siihen tuskin enää on, Taru vaatisi hirvittävät määrät mahdollisesti turhaa työtä. Eli olenko minä valmis tekemään kaiken sen, mitä nuo molemmat vaatisivat. Miksi minä kuluttaisin kaiken aikani, energiani ja sen vähäisen jäljellä olevan mielenterveyteni kahden mahdollisesti minun käsissäni toivottoman tapauksen operointiin? Jos niistä tai edes toisesta ei kuitenkaan tule sitä mitä minä haluan, ja minä olen tehnyt kaiken työn turhaan? Nämähän ovat juurikin niitä ajatuksia, joita ei saisi päähänsä päästää, sillä itsekin minä aina väitän kaikille kiven kovaa, että mitään ei saa jos ei yritä, ja yrittämättä jättäminen on kaikista pahinta mitä voi itselleen tehdä. Jos se yritys menee mönkään, eikä koskaan saa sitä mihin on kaikkensa laittanut, niin totta kai se kirpaisee, ja joskus lujaakin, mutta sittenpähän on ainakin oppinut mitä ei kannata tehdä toiste, ja mahdollisesti seuraava yritys palkitseekin kaksin verroin. Tässä saatan sortua jopa naiiviin optimismiin, mutta jos minä tällä filosofialla voin herätä ensi maanantaina ensimmäisenä ajatuksenani "Jes! Tänään on maanantai!" niin silloin se vie ainakin johonkin.

Menipä taas filosofoinniksi. Mutta miettimällä ja tekemisiään arvostelemalla oppii parhaiten. Ja eihän tässä tarvitse mitään päättää, jos vaikka ensin huviksemme treenaillaan tuossa pihalla, ja jos sitten joku päivä ajateltais askel siitä eteenpäin. Ei pidä koskaan sanoa "ei koskaan".

Tytöt oottavat jo kohta tikkien poistoa, mikä tarkoittaa, että Lutokin pääsee kohta lenkkeilemään. Samban kanssa ollaan aloiteltu ihan asenteella tämä kunnon kohottaminen, siis Samban kunnon kohottaminen, on nimittäin aivan varma, että mun lähtee laskuun ja rajusti. Vaikka joka aamu potkisin itteni juoksemaan kymppikilsan ennen sianpieremää, niin tuskin kuitenkaan saisin pidettyä itteeni intin tuomassa lihaksessa. Ei sitä kuitenkaan tajua miten huomaamatta siellä tuli tehtyä asioita, kun joka paikkaan piti vähintään kävellä ja yleensä vielä kantaa jotain siinä samalla.

Oon tässä kovasti miettiny Samban treenaamista, toko ei oikein enää polttele, mutta etsintähommat sitäkin enemmän. Tuohon ressuun on kuitenkin niin monet ja taas monet tunnit, viikot ja vuodet laitettu aikaa, rahaa ja voimavaroja, mun henkisestä hyvinvoinnista nyt puhumattakaan, etten millään viitsisi vain dumpata sitä sohvakoiraksi muutamien ongelmien takia. No joo, aina monien ongelmien takia, mutta ymmärrätte kuitenkin pointin. Sitäpaitsi Samban paikka ei oikein ole olla sohvan koristeena, se selvästi kärsii tekemättömyydestä aivan yhtä paljon kuin minäkin. Osaapa näistä nyt sitten valita se kaikkia osapuolia tyydyttävä ratkaisu. Tietysti pitää ajatella Sambaa näin ensimmäisenä, se on kuitenkin meistä kahdesta se viattomampi luontokappale, ja varsin syytön traagiseen osaansa tässä elämän kiertokulussa. Sitä ei saisi stressata liikaa vierailla ihmisillä ja koirilla ja ylipäänsä tilanteilla, joita se ei kykene käsittelemään, mutta kuitenkin se tarvitsee tekemistä ja haasteita pysyäkseen järjissään. Ja sitten taas minä tarvitsen tavoitteita ja haasteita niiden kautta. Valitettava tosiasia tässä yhtälössä on se, että pitääkseni S:n tyytyväisenä ja terveenä, mun pitäis luopua omista toiveistani, intohimostani, rakkaudestani ja ainoasta harrastuksestani. Kuulostaa hieman liioittelulta, mutta kun tarkemmin asiaa ajatellaan, niin näinhän se menee. Joo joo, get a life.

Tänään käytiin Takkupirun kanssa agiliiitämässä. Kyllä siitä ihan kiva tulee sitten kun aletaan puhua samaa kieltä, mutta toistaiseksi meidän kahden välinen yhteisymmärrys ei yletä kovinkaan pitkälle. Tästä voimme syyttää allekirjoittanutta, joka ei tee ko koiran kanssa mitään muuta kuin käy sen kanssa treeneissä kerta viikkoon. Tuhoon tuomittua? Maybe so. Ainakin pitäis yrittää vähän ahkerammin. Mutta minkäs laiska itselleen voi.

Tupos-city aiheuttaa "pientä" masennusta allekirjoittaneessa, tuntuu että nämä lenkkipolut on niin nähty, ettei huvita edes lähteä mihinkään, kun vastaan ei kuitenkaan tule mitään jännittävää. Asenne voi olla melkoisen väärä, mutta eiköhän tästä nousta, kun saadaan jonkinlainen valonpilkahdus tunnelin päähän. Tai onhan siellä pieni himmeä lamppu, joka taistelee pysyäkseen hengissä, mutta aika heikosti se valaisee vielä toistaiseksi. Suuntanamme on kuitenkin itä/pohjoinen. Tämä länsirannikko on tullut koluttua kiitos ihan tarpeeksi pitkälle, ja etelä ei oikein houkuta varsin vastenmielisten sääolosuhteittensa takia. Jos nyt ihan saisin päättää, niin pakkaisin tessut lentokoneeseen ja muuttaisin Pohjois-Irlannin tuulisille nummille, mutta´valitettavasti pankkitili ei juuri tällä hetkellä anna periksi kyseisen suunnitelman toteuttamiseen. Mutta siis osoitteenmuutosta odotellessa joka tapauksessa.

Käytettiin molemmat tytöt vihdoin ja viimein "remontissa", onhan tuo ollut jo aikaa harkinnassa, mutta jotenkin sopivaa väliä ei ole tullut vastaan ennen kuin nyt. Eli erinäisten pattien poistoa oli ohjelmassa, Sambalta päästä sellainen pieni, mutta sitäkin ikävämmän näköinen mikälie, ja Lutolta hyvinkin monta ja hyvin inhottavaa ihan oikeaa kasvainta sekä mahasta että selästä. Kummassakin on siis eriävä määrä tikkejä ympäri ruhoa, Luto varsinkin näyttää siltä kuin sitä olisi viipaloita kirveellä, ja yritetty paikata ruohonleikkurilla..

Eläinlääkäriä ilmeisesti säälitti antaa mukaan niin tähtitieteellinen lasku, joten lahjoitti pari firman logolla varustettua pyyhettä kaupanpäällisiksi. No can do, pakko nuo oli käyttää. Mutta pakko sanoa, että olisi ollut huomattavasti kannattavampi sijoitus lukea vähän ahkerammin siellä koulussa ja hakeutua eläinLÄÄKÄRIKSI kuin eläintenHOITAJAKSI. Tässä tulee taas tämä elokuvaohjaaja v. käsikirjoittaja. Kumpaakin tarvitaan, mutta toinen vie aina kunnian ja rahat :D Ja näistä kahdesta minä en ole se menestyvä osapuoli.

Takkupirun aka Tarun kanssa ollaan aloiteltu agiliito, ja varsin mainiolta se pikkuapina vaikuttaa. Vauhtia löytyy ja vaikka ollaan ihan alkeissa menossa, niin neiti tuntuu olevan varsin nopea oppimaan ja innokas tekemään asioita. Pehmeä se on, vähän liikaakin, enkä usko että jaksan ikinä koulutella sitä sen kummemmin varsin heiveröisten ominaisuuksien varjossa, mutta agility ei varsinaisesti vaadi mitään muuta kuin puuttuvaa älyä ja iloista mieltä, joten se vaikuttaa ihan meidän lajilta.. Tokojuttuihin (mistään vaativammasta nyt puhumattakaan) pitäisi alkaa tekemään ihan älyttömiä pohjatöitä aloittaen Tarun erottamisesta noista muista laumasieluista, enkä oikein koe palkitsevaksi nähdä kaikkea sitä vaivaa jonka tiedän joutuvani käymään läpi, mikäli sen tien valitsen, jos mielin sen kanssa todella harrastaa kilpailemisesta nyt puhumattakaan. Eli en usko että meitä tullaan näkemään missään muualla kuin agilitykentällä tämän kaverin kanssa. Pitäis aloittaa ihan perusasioista eli pinnoista, uusista paikoista, ihmisistä, koirista, kropan hallinnasta, leikkimisestä yms yms, ja suoraan sanottuna olen aivan liian laiska ja aivan liian kunnianhimoinen lähteäkseni "tuhlaamaan aikaa ihan kivan" koiran kanssa. Tottahan siitä tulisi vaikka mitä kun alkaisi työstämään ja omistaisi koko elämänsä ja aikansa sille, mutta on tässä jo sekin ongelma mukana, että S ja T eivät oikeastaan pidä toisistaan. Tai siis aika pitkälti ne inhoavat toisiaan, ja kun T kasvaa vähän isommaksi, ja saa vähän lisää itseluottamusta, niin meillä on oikein kunnon koiratappelun ainekset käsissä. Ja sattuneista syistä en sitten millään jaksaisi enää lähteä siihen rumbaan, saati Sambaan. Ja kun minäkin toivottavasti muutan pois täältä kotinurkista, ei T silloin ole lähdössä minun mukaani, eikä siis ole minun käsissäni sen treenaaminen ja kouluttaminen. Näillä lähtökohdilla ei ehkä kannata uhrata ajatusta sen pidemmälle. Tarussa on paljon Samban hyviä puolia, joten siitä varmaan tulisikin ihan mukiinmenevä harrastuskoira, mutta valitettavasti siinä on myös niitä Samban huonoja puolia, kuten muille koirille ärhentely, turha pehmeys, arkuutta uusia tilanteita ja paikkoja kohtaan ym ym, jotka vaan valitettavasti muistuttavat minua niistä aivan uskomattoman epätoivoisista vuosista, joina yritin saada Sambasta koiraa, jonka kanssa voi lähteä lenkille ilman, että joku tai jokin pääsee hengestään. En vaan jaksaisi käydä sitä kaikkea läpi uudestaan. Tietenkään se ei olisi niin pitkä ja kivinen tie kuin  jonka me S:n kanssa kävimme, olenhan minäkin sentään jotain oppinut, mutta taas palaan tähän, että mielestäni se ei maksa työtä takaisin. Siispä jäämme suosiolla agilityn pariin. Se on ihan hieno laji sekin, ja minulle entisaikojen rakas harrastus, josta valitettavasti jouduin sekä Luton että Ässän kanssa luopumaan.

Niin joo. Ensimmäinen viikko reservissä alkaa olla kohta takana. Vähän tuntuu oudolta, ettei kukaan käske aamulla nousemaan punkasta tai illalla menemään nukkumaan (mistä varmaan tämänkin tekstin kirjoitteluajankohta). Kaikista oudoimmalta kuitenkin tuntuu se, ettei enää tarvitse mennä takaisin. Koko ajan tuntuu siltä kuin olisi unohtanut jotain, ja kaikkia menoja pitää kelata päässä jatkuvasti. Varmaan joku aamu herään ihan paniikissa, että nyt ollaan oltu liian pitkään lomilla. Ehkä tähän tottuu vielä joku päivä. Näin jälkeenpäin ajateltuna kaikki jäi ihan kesken, ja tässä mietinkin, että olisiko kuitenkin pitänyt yrittää sinne jälkiaukkiin, mutta turhapa näitä on spekuloida. Ja kyllä se on ihan mukava ettei tällaisina kylminä ja sateisina syysöinä tarvitse kömpiytyä hyisestä teltasta silmät kierossa vartioon. Aikansa kutakin kai. Nyt vain kohti uusia haasteita, ehkäpä uskallan hieman vihjaista että poliisikoulua ollaan kovasti mietitty, mutta tämä on todellakin vasta harkinta-asteella. Sen vain tiedän, etten mitään muuta halua, kuin tehdä töitä koirien kanssa.

Ja tietenkin kaikki meni kuten olin aikaisemmin ennustanut. Aamut vähenivät ja vähenivät, ja eräänä päivänä ihan huomaamatta ne yhtäkkiä loppuivat. Eilen sitten tuli vastaan sekin päivä, kun ei tarvinnutkaan aamulla tehdä punkkaa, vaan sai nakata lakanat pitkin lattiota ja pakata ne kassiin.

Jaa että mitkä fiilikset?

- Ainakin aivan äärimmäisen ristiriitaiset ja vähintäänkin sekavat.

Kaikkinensa aivan erinomaisen mainiot yhdeksän kuukautta tuli vietettyä valtion palveluksessa, enkä hetkeäkään voi rehellisesti ja sinisin silmin mennä katumaan. Eihän se aina ollut kivaa, ja pari kertaa kävi mielessä, että näin perjantaina voisi olla tähdellisempääkin tehtävää kuin kykkiä pimeässä, kylmässä ja märässä metsässä mahallaan, silmät sirrissä mahdollisten vihollisten suhteen, mutta päälimmäiseksi mieleen jää ne hetket, kun sieltä mättäältä on päästy pois adrenaliineja kuohuttavan äksönin jälkeen, joka kesti yhteensä minuutin jokaista vartiotuntia kohden. Ja kerrotaan perästä kaikille, miten oli siistiä siellä ja siellä niiden ja niiden tyyppien kanssa. Sepä se, ihmismieli on erinomainen valikoimaan muistoista ne hyvät, sillä kukapa niitä huonoja haluaisikaan jäädä miettimään.

Vartti jäi tarhalle, vaikka kovasti minä yritin puhua, että voisihan poika muuttaa Tupokseen Samban kaveriksi. Samppa olis varmasti arvostanut tätä elettä.. tai sitten ei. Pakko myöntää ettei sieltä häkistä kuivin silmin päässyt pois, kun käytiin viimeistä kertaa tervehtimässä taisteluparejamme. Pidä häntä pystyssä ja Ylpy ruodussa äijä!

Oman vapautuksemme jälkeen vietimme vielä viimeisen illan yhdessä TJ 0 -bileiden merkeissä. Vuokramökki oli silmiähivelevän kauniilla paikalla järven rannassa, ja siellä oli hyvä ketään häiritsemättä käydä inttiaikaa läpi saunajuomien kera. Se oli hieno päätös yhteisille ajoille, ja uskon tai ainakin toivon, että jokaiselle jäi hyvä mieli kotiin lähtiessä. Ja kun auton nokka kääntyi kohti viettävää ylämäkeä auringossa kiiltelevän järven jäädessä taakse saattoi hymy kasvoilla miettiä

"Se oli siinä."